Joka kesä lapset matkaa jossain vaiheessa mummulaan Pohjanmaalle. Nähdään muuten aika harvoin, koska arki ja välimatka, ja meistä on ollut kivaa, että pääsevät viettämään aikaa isoäitinsä kanssa. Itse muistelen lämmöllä lapsuuteni mummulakesiä, kastetta aamuaurinkoisella mansikkapellolla ja iltauinteja tyvenellä lähilammella. Ja en toki etukäteen voi tietää, mutta saatetaan elää myös viimeisiä kesiä, kun koko kolmikko suostuu tai ylipäänsä kesätöiltään ja ripareiltaan pystyy reissuun lähtemään.
Pari tuntia sitten sullottiin putkikassivuori punaisen pikkuauton perään, rutistettiin lapsia ja vilkutettiin heipat. Jännä, miten juuri se kolmikon kyläluuta herkeää lähdön hetkellä itkemään, ja miten vanne omankin henkitorven ympärillä kuristaa.
Kun viimeksi eilen yritin etsiä rauhallista nurkkaa, ihan mitä tahansa paikkaa, jonne paeta olemaan hetken hiljaisuudessa ihan yksin, tänään hiljainen talo tuntuu hengettömältä. Ei kodilta yhtään.
Istahdettiin taas vierekkäisille sohville ja pohdittiin että mitäsnyssitte. Kuten joka vuosi. Sitä niiden pyykkikasojen äärellä huokailee kaikki arki-illat, että voi kun pääsis hetkeksi pois, sais nukkua ja olla vaan. Tilaisuuden koittaessa kuitenkin halvaantuu liikkumattomaksi paikalleen. Tuntuu, että pitäis kaikkea enemmän. Tehdä, nauttia, arvostaa. Suunnittelemattomuus tuntuu melkeinpä kallisarvoisen ajan väärinkäytöltä.
Joskus, kun ruuhkavuositrapetsilla taiteillessa tuntuu, että tasapaino pettää ihan justsillään ja koko homma räjähtää märäksi läntiksi käsiin, myönnän olleeni vähän katkera. Kateellinen niille, jotka ehtivät harrastaa rauhassa, juovat aamukahvinsa lämpimänä, eivätkä joudu heti aamulla miettimään vastausta siihen kuka on sormien päällikkö. Että hyvähän niiden on. Pitää itsestään huolta, purjehtia kahisevissa kansitakeissaan ja hammasharjalla putsata tennareitaan. Niillä oo muuta ku aikaa.
Mutta mistään hinnasta en tätä sekametelisoppaa vaihtaisi. En teinin raivokohtauksia, en vara-avainepisodeja tai viikonloppujen turnausmatkoja. En sotatannerta muistuttavia huoneita, enkä alituista muistuttelua tiskikoneen tyhjennysvuoroista.
Joka ikinen aamu mua hymyilyttää, kun vielä unenlämpimät pörröpäät hiipivät alakertaan. Joka ikinen aamu ne tulee ensimmäisenä rutistamaan ja työntävät uniset päänsä kaulan kuoppaan. Siihen, missä on juuri niiden päiden mentävä kolo, ja tuhisevat kuin silloin ihan pieninä. Joka ikinen aamu olen jokaisesta kolmesta kiitollinen. Silloinkin, kun ne heti halauksesta vetäydyttyään antavat haisevaa palautetta aamiaisen tasosta.
Koko äitiyteni ajan olen tarvinnut aikaa yksin. Koko työntäyteisen alkuvuoden olen haaveillut hetkestä, jolloin voin käpertyä olemaan tarpeeton. On niin älytöntä ja ristiriitaista, miten sen hetken koittaessa, nyt, on ihan eksyksissä.
Tosin, itseni tuntien mummoudun nyt pariksi päiväksi kirjojen kanssa sohvalle, välillä keittelen kahvit ja toisinaan pysähdyn pohtimaan maailmanmenoa. Kun muutaman päivän kuluttua saan vihdoin lomamenokkaat jalkaan, onkin jo aika körötellä hakemaan lapsia. Ja hyvä niin.
Taitaa tämä vanhemmuus olla ennen kaikkea tasapainon etsimistä. Köydenvetoa kieltämisen ja sallimisen, työn ja perheajan, vastuunkannon ja toisaalta sen opettamisen välillä. Kiinni pitämisen ja irti päästämisen reunoilla horjumista.
Semmosta arjen keinulautailua.
-Päivi
The post Keinulautailua appeared first on Nakit ja Mutsi.